Mihin matka vie?

Se määrä mitä mun elämässä on tapahtunut sitten vuoden 2016 syyskuun. Paljon. Liikaa. Julkaisin yllä olevan kuvan instagramissa ja kirjoitin alle mun masennuksesta ja miten suurin taistelu sen kanssa näyttää olevan ohi. Kävin rajalla ja sain onnekseni apua ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Ajattelin vain ilmoittaa olevani taas parempi voimainen. En vielä ole täysin kunnossa henkisesti taikka fyysisesti. Oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa.

Kun epänormaalista tulee normaalia.

On niin hassua miten suhteuttaa käsite terve tai hyvässä kunnossa, mulle terve tarkoittaa sitä ettei tarvitse juosta päivystyksessä, eikä okseta tai satu vatsaan. Pystyn kävelemään tunnin lenkin ja tekemään ruokaa. Hyvässä kunnossa olen silloin kun voin kävellä tunnin lenkin ilman, että mun täytyy heti levätä sen jälkeen. 

Ikäiselleni ei ole normaalia se, ettei voi seistä yli 20 minuuttia paikallaan tai kävellä vaan tuntia. Olen huomannut tottuneeni siihen. Koen olevani kuin muut, ennen kuin tulee niitä oikeita ongelmia. Minua se on huomattavasti helpottanut selviytymään tämän hetkisistä rajoitteista. Kaikki pienet edistysaskeleet saavat mut tuntemaan oloni voittamattomaksi. Esimerkkinä voin kertoa mun ensimmäisen tunnin lenkkini poikittaisessa lumipyryssä, tiet aivan lumen peitossa, mä suorastaan kahlasin kotiin. Oli muuten maailman mahtavin fiilis sen jälkeen, kun sai lämmintä vaatetta päälle ja lämmintä juotavaa.

Aiemmin myös se, että tiskasin istuen tai en voinut vaihtaa petivaatteita oli ihan normaalia. Se etten poistunut kotoa muutoin kuin Juhanin kanssa, oli normaalia sillä mä en ollut sairaalassa, vaan kotona. Nyt jälkikäteen mietin niitä hetkiä ja tajuan, etten todellakaan ollut terve tai hyvässä kunnossa. Eilen illalla minuun jysähti mieletön hermosärky, joka jatkui läpi yön ja tämänkin päivän. Tänään en ole voinut tehdä käytännössä muuta kuin maata ja istua sängyllä. Välillä käytin taas kyynärsauvoja avukseni. Voin sanoa, että nyt olo on kaikkea muuta kuin voittamaton. Noh, mutta niinkuin fysioterapeuttini minulle sanoi: 

"Välillä tulee takapakkeja ja se on aivan normaalia kuntoutumisessa, siitä sa matka taas jatkuu kovaa vauhtia eteenpäin."

Marimekko.

Taas yritetään olla tyylikkäitä. Tuntuu, että vihdoin alan löytää sitä omaa tyyliäni. Pukeutuminen tuntuu luonnolliselta ja jotenkin saan aivan uutta itsevarmuutta siitä. Juhani antoi mulle joululahjaksi Marimekon matkurin ja vielä sen lisäksi kuvissa näkyvän paidan. Mausteena lahjaan oli vielä tuo monelle tuttu Marimekon kangaskassi. Lisäksi ostin "joulualesta" Bikbokin mustat polvista revityt farkut ja vitsi, että tykkään. Hintaa tosin oli mulle vähän liikaa, mutta josko nyt sitten tämän kerran. Jalassa on vanhat tutut kumisaappaat ja villasukat.

Olen miettinyt vähän tätä mun tyyliäni enkä nyt ole saanut sellaista selkeetä kuvaa siitä. Ehkä mun tyyli on vaan se mistä mä tykkään ja mikä näyttää mun silmään kivalta? Eikö sen niin pitäisikin olla? Mun mielestä pitäisi, mä aijon ja olen pukenut nyt juuri sitä mikä tuntuu hyvältä, on tarpeeksi käytännöllistä ja samalla jotain maanläheisyyttä ja sporttiusuutta. Se on se mun tyyli.

Puhelimesta 5.

1. & 2. Isäinpäivä päättyi, noh, ei niin mukavasti. Selkä meni super huonoksi ja kipeeksi. Lopputulos oli siis ambulanssi. Minua hävettää niin paljon, kun joudun soittelemaan ambulanssia. Tuntuu nöyryyttävältä tämän vaivan kanssa.

1. Näkymät, kirurgian osaston nro 42, huoneesta. Ei olleet mitenkään erityisen hienot verrattuna 41 tarjontaan. 

2. Isäinpäivänä jouduin siis osastolle odottelemaan hermopuudutusta. Kuva hermopuudutuksen jälkeen, kun palauttelin itseäni takaisin ihmisten ilmoille.

1. & 2. Oltuani osastolla kuusi päivää, pääsin vihdoin kotiin. Olo oli niin helpottunut. Sain myös uuden ystävän huonekaveristani. Ollaan lähetelty kirjeitä toisillemme.

1. Mä kotona lääkittynä, odoteltiin siirtoa alas ja ambulanssiin. Minä en tosin paljoa tästä muista. Päästyäni isäinpäivän jälkeiseltä osastojaksolta, elin elämäni kivuliaimmat kaksi päivää. En nukkunut lähes ollenkaan, itkin Juhanin kainalossa, etten halua soittaa ambulanssia. Kaksi päivää on pitkäaika valvoa omassa sängyssä. Kerran ambulanssi lääkitsi kotona, mutta kaikki liike oli liikaa, mitä kotona tuli.

2. Kenttäjohtaja kävi lääkitsemässä mua, kun hätäkeskus oli lähettänyt perustason auton, jolla ei ollut mahdollista laukaista mun kipua, jotta olisi päästy sairaalaan. 

1. & 2. Päivystyksestä, kahden päivän valvomisen jälkeen, aiemmin kertomani hoitajan kohtelu oli liikaa minulle. En voi vieläkään uskoa, mitä tapahtui.

1. & 2. Juhani on niin mahtava. Sanon vielä, etten todellakaan olisi jaksanut näitä kaikkia osastojaksoja ilman Juhania. Olen löytänyt itselleni parhaan mahdollisen ihmisen rinnalle.

1. Jostain sitä iloa pitää löytää. Mietin pelottaako tuo lapsia? Yksi silmäinen vuohi.

2.Mun kotiin pääsy viivästyi päivällä ja olin siitä aika harmistunut. Kerroinkin jo tässä tekstissä mistä oli kyse, mulla on vaan niin ihania ystäviä.

 1. & 2. Kotiin pääsy päivä. Oli niin satumainen ilma! Muistan tuon kotiin pääsyn ikuisesti.

1. & 2. Kotiin päästyäni alkoi taas nuo ihanat talvi säät. Iloa silmälle. Tälläkin hetkellä ulkona paistaa aurinko!