On niin hassua miten suhteuttaa käsite terve tai hyvässä kunnossa, mulle terve tarkoittaa sitä ettei tarvitse juosta päivystyksessä, eikä okseta tai satu vatsaan. Pystyn kävelemään tunnin lenkin ja tekemään ruokaa. Hyvässä kunnossa olen silloin kun voin kävellä tunnin lenkin ilman, että mun täytyy heti levätä sen jälkeen.
Ikäiselleni ei ole normaalia se, ettei voi seistä yli 20 minuuttia paikallaan tai kävellä vaan tuntia. Olen huomannut tottuneeni siihen. Koen olevani kuin muut, ennen kuin tulee niitä oikeita ongelmia. Minua se on huomattavasti helpottanut selviytymään tämän hetkisistä rajoitteista. Kaikki pienet edistysaskeleet saavat mut tuntemaan oloni voittamattomaksi. Esimerkkinä voin kertoa mun ensimmäisen tunnin lenkkini poikittaisessa lumipyryssä, tiet aivan lumen peitossa, mä suorastaan kahlasin kotiin. Oli muuten maailman mahtavin fiilis sen jälkeen, kun sai lämmintä vaatetta päälle ja lämmintä juotavaa.
Aiemmin myös se, että tiskasin istuen tai en voinut vaihtaa petivaatteita oli ihan normaalia. Se etten poistunut kotoa muutoin kuin Juhanin kanssa, oli normaalia sillä mä en ollut sairaalassa, vaan kotona. Nyt jälkikäteen mietin niitä hetkiä ja tajuan, etten todellakaan ollut terve tai hyvässä kunnossa. Eilen illalla minuun jysähti mieletön hermosärky, joka jatkui läpi yön ja tämänkin päivän. Tänään en ole voinut tehdä käytännössä muuta kuin maata ja istua sängyllä. Välillä käytin taas kyynärsauvoja avukseni. Voin sanoa, että nyt olo on kaikkea muuta kuin voittamaton. Noh, mutta niinkuin fysioterapeuttini minulle sanoi:
"Välillä tulee takapakkeja ja se on aivan normaalia kuntoutumisessa, siitä sa matka taas jatkuu kovaa vauhtia eteenpäin."
