Älä häpeä sairauksiasi.

"Me and my pee bag. I don't know should I laugh or not. I'm not going to do this same mistake again.. last evening I was laying in my bed in so much pain and I couldn't walk. So I waited the whole night until 4 am and called the ambulance. 

Resolt of that I got this little guy next to me until next wednesday.

Well what did I learn.. If I cannot walk and can't pee for 8 hours I SHOULD GET HELP."

Kyllä, lisäsin tämän kuvan mun Instagram tilille @heidikorkalainen yllä olevan tekstin kera. Mua on mietityttänyt ja ärsyttänyt se miten olen hävennyt mun terveysongelmia ja pelkäsin masennuksesta kertomisesta saatika siitä, että mä kävelen viikon pissat mun kainalossa. Jo toistamiseen mulle tuli siis virtsaumpi ja tällä kertaa oltiinkin sitten sitä mieltä, että pidetään katetri viikon ajan. Vaikka mua ihan tosissaan pelottaa ja jännittää kertoa asioista avoimesti ja kulkea kyseisen pussin kanssa julkisesti, mä haluan rikkoa sitä muuria mikä saa minut pelkäämään ja varmasti monet muutkin ihmiset omien sairauksiensa kanssa. 

Mielestäni se on osa sitä rohkeutta olla aito itsensä. Se on osa itsensä kanssa sinut olemista. (heh, en osaa tuon paremmin muotoilla sitä tällä rakkaalla suomenkielellä..) Se, että minun täytyisi pelätä tai piilotella osaa itsessäni tai häpeäisin heikentynyttä toimintakykyäni, ei ole oikein. Myös mun kuten monen muunkin kroonisesti tai akuutisti sairaan ihmisen pitäisi uskaltaa ja saada sitä rohkeutta elää normaalia elämää niiden omien rajoitustensa mukaan. Moni uusi asia jännittää ainakin mua ihan mielettömästi. Esimerkiksi ensimmäisellä Body Balance tunnilla kerroin suoraan opettajalle oman historiani ja rajoitteeni eikä se ollut ongelma. Olisin voinut lähteä kesken pois, jättää liikkeitä tekemättä, mutta mun ei tarvinnut tehdä noista asioista mitään. Se jos mikä sai muhun itsevarmuutta. Omien rajojen rikkominen ja riskien otto kuuluu elämään. Mä kannustan teitä kaikkia menemään kohti teidän haaveita, vaikka se vaatisikin riskien ottoa. 

Ihanaaa lauantai päivää teille, me lähdetääni maanantaina Turkuun ja tullaan tiistaina kotiin asuntoesittelyn jälkeen. Moikka!

Kun epänormaalista tulee normaalia.

On niin hassua miten suhteuttaa käsite terve tai hyvässä kunnossa, mulle terve tarkoittaa sitä ettei tarvitse juosta päivystyksessä, eikä okseta tai satu vatsaan. Pystyn kävelemään tunnin lenkin ja tekemään ruokaa. Hyvässä kunnossa olen silloin kun voin kävellä tunnin lenkin ilman, että mun täytyy heti levätä sen jälkeen. 

Ikäiselleni ei ole normaalia se, ettei voi seistä yli 20 minuuttia paikallaan tai kävellä vaan tuntia. Olen huomannut tottuneeni siihen. Koen olevani kuin muut, ennen kuin tulee niitä oikeita ongelmia. Minua se on huomattavasti helpottanut selviytymään tämän hetkisistä rajoitteista. Kaikki pienet edistysaskeleet saavat mut tuntemaan oloni voittamattomaksi. Esimerkkinä voin kertoa mun ensimmäisen tunnin lenkkini poikittaisessa lumipyryssä, tiet aivan lumen peitossa, mä suorastaan kahlasin kotiin. Oli muuten maailman mahtavin fiilis sen jälkeen, kun sai lämmintä vaatetta päälle ja lämmintä juotavaa.

Aiemmin myös se, että tiskasin istuen tai en voinut vaihtaa petivaatteita oli ihan normaalia. Se etten poistunut kotoa muutoin kuin Juhanin kanssa, oli normaalia sillä mä en ollut sairaalassa, vaan kotona. Nyt jälkikäteen mietin niitä hetkiä ja tajuan, etten todellakaan ollut terve tai hyvässä kunnossa. Eilen illalla minuun jysähti mieletön hermosärky, joka jatkui läpi yön ja tämänkin päivän. Tänään en ole voinut tehdä käytännössä muuta kuin maata ja istua sängyllä. Välillä käytin taas kyynärsauvoja avukseni. Voin sanoa, että nyt olo on kaikkea muuta kuin voittamaton. Noh, mutta niinkuin fysioterapeuttini minulle sanoi: 

"Välillä tulee takapakkeja ja se on aivan normaalia kuntoutumisessa, siitä sa matka taas jatkuu kovaa vauhtia eteenpäin."

Menetin itseni.

Totaalinen hajoaminen. Nyt minä hajosin. Pirstaloiduin. Kyyneleet vierivät poskiani, kun katson vanhoja kuvia ja mietin kaikkia niitä mahtavia hetkiä mistä olen saanut nauttia. Sydän tuntuu pakahtuvan surusta ja kaipuusta. Menetin Huikkauksen. Menetin mun harrastukset. Menetin mun unelmat. Menetin mun opinnot. Menetin itseni. Menetin sen, kuka minä olen.

Se kuka minä olen. Sen tietää vain mä ja mun sydän. Mä kuulun ulos, ulkoilmaan, nauttimaan siitä kaikesta mitä luonto meille ihmisille tarjoaa. Kuulun salille. Teen tuloksia, nostan painoja, hypin ja pelaan lentopalloa. Juoksen, treenasin maratooniin. Mihin kaikki hävisi. Kaikki työ. Ratsastan. Olen yhtä hevosen kanssa, tuon kauniin ja upean eläimen kanssa. Mä oon johtaja tuolle hevoselle. Se minä olen. Minun kuulu tehdä ja saada aikaan. Olen tehokas. Ainakin omasta mielestäni. Ehkä jopa liian tehokas.

Tuntuu kuin olisin menettänyt palan omaa identiteettiäni. Ison palan. Joudun nyt rakentamaan uudestaan (toivottavasti) väliaikaisesti. Tämä blogi on osa sitä ja aijon hakea tukea musiikista. Jatkan klarinetin soittoa ja laulamista. Aijon parhaani mukaan valokuvata. Uskon, että saan rakennettua itseni uudelleen. Sitä polkua pääsette seuraamaan siellä ruudun toisella puolen.