20-vuotias.

What have I learned in these 20 years of my life?

Life is a gift, every year we have is a gift, aging is not a bad thing. I'm not going to complain about that ever.
Happiness and health. Even tough you're not healthy, you can be happy, that's the most important thing, learn a way to be happy.
Sometimes it's okay to be selfish, I almost died because I didn't know that being selfish is okay and giving up on something is okay.
Never judge anyone. There is always a reason why something is happening.
Have a loving heart. Help people even when you know they cannot help you back.
Veganism. That's the best way to live my life.
And most importantly, be yourself. Don't be afraid to say what you are and what you want.
I'm a vegan and I can't understand (I'm not judging I just can't understand) why people eat animals. And I'm trying to life without plastic and unnecessary waste. Being natural is my thing and sharing that lifestyle to everyone.

Niin vaan kävi, että mun ikämittariin pyörähti elämäni toinen vuosikymmen. Tuntuu uskomattoman onnelliselta saada oikeus elää näin pitkään. Se ei ole ollut mulle mitenkään itsestään selvyys. Kolme kuukautta sitten en nähnyt tulevaisuudessani muun kuin mustan pimeän lopun. Vaikka kuinka yritin, en nähnyt muuta kuin tuon ison sillan ja lopun elämälleni. Itsemurhan.
Masennus on vaarallinen sairaus. Haluan tuoda rehellisyydelläni ulos sen, miten itsetuhoisuus ja masentuneisuus täytyy ottaa aina vakavasti. Olen todella onnellinen lähipiirini reagoinnista oireisiini. Epätoivolle ja masentuneisuudelle sokeutuu. Sitä ei edes muista mitä kaikkea upeaa tässä maailmassa on. 

Pahinta masennuksessa on tunnottomuus. Pahimmillani en enää tuntenut mitään, iloa, surua, pelkoa, onnellisuutta, haikeutta. Enkä enää edes ahdistusta, olin kuin haamu mieleltäni. Olin niin synkkä. En edes pelännyt kuolemaa tai itsemurhaa. Siksi olinkin pitkään osastolla. 

Kaikkien hoitajien ja lähipiirini tuki pelasti minut. Erityis kiitos isälleni ja Juhanille. He kävivät luonani päivittäin. Ilman heitä en varmasti olisi löytänyt tietä pois masennuksesta.

Nyt koen kaikki tunteet ja toivon elämästä ja tulevaisuudesta. Mä näen mihin aijon mennä. Tiedän mitä haluan. Elämä on oikeasti ihan kiva juttu!

Ihanaa kesää kaikille!

Olen pyörätuolissa.

Näin se on. Olen sanaton, mutta samalla kiitollinen siitä ettei tämä ole pysyvää. Pääsen vielä pois tästä. Istun vain hetken, mutta saan nähdä ainakin osan sitä maailmaa mitä enemmistö ihmisistä ei näe tai koe ollenkaan. En varmasti ymmärrä kaikkea tai en voi tietää miltä tuntuu olla vammaantunut pysyvästi. Paranemiseni tulee viemään aikaa ja se ei tule olemaan helppoa.

Sen sanon, olen urheilija. Minun kuuluu juosta, käydä salilla ja nauttia kaikista liikunnan muodoista. Sen kieltäminen tulee olemaan ja on vaikeaa. Istuessani pyörätuolissa toisen ihmisen vietävänä, tuntuu ettei sinulla ole hallintaa omaan elämääsi, sinua viedään. Olet muiden ihmisten katseiden alla, kuiskaukset ja lapset jotka viattomasti ihmettelevät nuorta ihmistä pyörätuolissa. Pahinta on ystävien, tuttujen ja sukulaisten näkeminen ensimmäistä kertaa. Koen olevani hankala ja tiellä rullatessani pyörätuolilla. Haluan vain jäädä kotiin, turvalliseen ympäristöön, missä en ole kenenkään haittana tai tiellä.