Älä häpeä sairauksiasi.

"Me and my pee bag. I don't know should I laugh or not. I'm not going to do this same mistake again.. last evening I was laying in my bed in so much pain and I couldn't walk. So I waited the whole night until 4 am and called the ambulance. 

Resolt of that I got this little guy next to me until next wednesday.

Well what did I learn.. If I cannot walk and can't pee for 8 hours I SHOULD GET HELP."

Kyllä, lisäsin tämän kuvan mun Instagram tilille @heidikorkalainen yllä olevan tekstin kera. Mua on mietityttänyt ja ärsyttänyt se miten olen hävennyt mun terveysongelmia ja pelkäsin masennuksesta kertomisesta saatika siitä, että mä kävelen viikon pissat mun kainalossa. Jo toistamiseen mulle tuli siis virtsaumpi ja tällä kertaa oltiinkin sitten sitä mieltä, että pidetään katetri viikon ajan. Vaikka mua ihan tosissaan pelottaa ja jännittää kertoa asioista avoimesti ja kulkea kyseisen pussin kanssa julkisesti, mä haluan rikkoa sitä muuria mikä saa minut pelkäämään ja varmasti monet muutkin ihmiset omien sairauksiensa kanssa. 

Mielestäni se on osa sitä rohkeutta olla aito itsensä. Se on osa itsensä kanssa sinut olemista. (heh, en osaa tuon paremmin muotoilla sitä tällä rakkaalla suomenkielellä..) Se, että minun täytyisi pelätä tai piilotella osaa itsessäni tai häpeäisin heikentynyttä toimintakykyäni, ei ole oikein. Myös mun kuten monen muunkin kroonisesti tai akuutisti sairaan ihmisen pitäisi uskaltaa ja saada sitä rohkeutta elää normaalia elämää niiden omien rajoitustensa mukaan. Moni uusi asia jännittää ainakin mua ihan mielettömästi. Esimerkiksi ensimmäisellä Body Balance tunnilla kerroin suoraan opettajalle oman historiani ja rajoitteeni eikä se ollut ongelma. Olisin voinut lähteä kesken pois, jättää liikkeitä tekemättä, mutta mun ei tarvinnut tehdä noista asioista mitään. Se jos mikä sai muhun itsevarmuutta. Omien rajojen rikkominen ja riskien otto kuuluu elämään. Mä kannustan teitä kaikkia menemään kohti teidän haaveita, vaikka se vaatisikin riskien ottoa. 

Ihanaaa lauantai päivää teille, me lähdetääni maanantaina Turkuun ja tullaan tiistaina kotiin asuntoesittelyn jälkeen. Moikka!

Mun elämä on muuttunut.

Moi, aurinkoisia terveisiä kaikille täältä Lahdesta. Mun elämä on ollut täynnä muutoksia koko alkuvuoden. Elokuu tulee kuitenkin olemaan elämäni suurin muutoksien aika. Me muutamme nimittäin Juhanin kanssa Turkuun ja asettaudumme sinne nyt pidemmäksi aikaa. Tarkoituksena on päästä Turun lääketieteelliseen yliopistoon, hankkia koira ja kuntouttaa mut taas työkykyiseksi. Nyt kuitenkin ollaan vielä siinä vaiheessa, että katsomme asuntoja vuokrattavaksi, minä etsin aikuislukiuota ja kuntosalia. Kuitenkin pidän sovittuna kyseisen tulevaisuuden suunnitelman. Jännittäviä aikoja siis eletään. Hyvää toukokuuta kaikille!

Kun epänormaalista tulee normaalia.

On niin hassua miten suhteuttaa käsite terve tai hyvässä kunnossa, mulle terve tarkoittaa sitä ettei tarvitse juosta päivystyksessä, eikä okseta tai satu vatsaan. Pystyn kävelemään tunnin lenkin ja tekemään ruokaa. Hyvässä kunnossa olen silloin kun voin kävellä tunnin lenkin ilman, että mun täytyy heti levätä sen jälkeen. 

Ikäiselleni ei ole normaalia se, ettei voi seistä yli 20 minuuttia paikallaan tai kävellä vaan tuntia. Olen huomannut tottuneeni siihen. Koen olevani kuin muut, ennen kuin tulee niitä oikeita ongelmia. Minua se on huomattavasti helpottanut selviytymään tämän hetkisistä rajoitteista. Kaikki pienet edistysaskeleet saavat mut tuntemaan oloni voittamattomaksi. Esimerkkinä voin kertoa mun ensimmäisen tunnin lenkkini poikittaisessa lumipyryssä, tiet aivan lumen peitossa, mä suorastaan kahlasin kotiin. Oli muuten maailman mahtavin fiilis sen jälkeen, kun sai lämmintä vaatetta päälle ja lämmintä juotavaa.

Aiemmin myös se, että tiskasin istuen tai en voinut vaihtaa petivaatteita oli ihan normaalia. Se etten poistunut kotoa muutoin kuin Juhanin kanssa, oli normaalia sillä mä en ollut sairaalassa, vaan kotona. Nyt jälkikäteen mietin niitä hetkiä ja tajuan, etten todellakaan ollut terve tai hyvässä kunnossa. Eilen illalla minuun jysähti mieletön hermosärky, joka jatkui läpi yön ja tämänkin päivän. Tänään en ole voinut tehdä käytännössä muuta kuin maata ja istua sängyllä. Välillä käytin taas kyynärsauvoja avukseni. Voin sanoa, että nyt olo on kaikkea muuta kuin voittamaton. Noh, mutta niinkuin fysioterapeuttini minulle sanoi: 

"Välillä tulee takapakkeja ja se on aivan normaalia kuntoutumisessa, siitä sa matka taas jatkuu kovaa vauhtia eteenpäin."

Olen pyörätuolissa.

Näin se on. Olen sanaton, mutta samalla kiitollinen siitä ettei tämä ole pysyvää. Pääsen vielä pois tästä. Istun vain hetken, mutta saan nähdä ainakin osan sitä maailmaa mitä enemmistö ihmisistä ei näe tai koe ollenkaan. En varmasti ymmärrä kaikkea tai en voi tietää miltä tuntuu olla vammaantunut pysyvästi. Paranemiseni tulee viemään aikaa ja se ei tule olemaan helppoa.

Sen sanon, olen urheilija. Minun kuuluu juosta, käydä salilla ja nauttia kaikista liikunnan muodoista. Sen kieltäminen tulee olemaan ja on vaikeaa. Istuessani pyörätuolissa toisen ihmisen vietävänä, tuntuu ettei sinulla ole hallintaa omaan elämääsi, sinua viedään. Olet muiden ihmisten katseiden alla, kuiskaukset ja lapset jotka viattomasti ihmettelevät nuorta ihmistä pyörätuolissa. Pahinta on ystävien, tuttujen ja sukulaisten näkeminen ensimmäistä kertaa. Koen olevani hankala ja tiellä rullatessani pyörätuolilla. Haluan vain jäädä kotiin, turvalliseen ympäristöön, missä en ole kenenkään haittana tai tiellä.

Henkinen kamppailu

Mielestäni liikuntakyvyttömyydessä tai liikuntakiellossa vaikeinta on henkinen sopeutuminen. Enkö saavutakkaan niitä minun tuloksiani koskaan? Mistä saan sen energian päivään, miten ylläpidän hyviä elämäntapojani nyt? Olen joutunut aloittamaan alusta niin monta kertaa, etten enää jaksa edes laskea. Pisin liikuntakieltoni on ollut 9 kuukautta. Se vaati pääkopalta niin paljon. Tosin tuolloin kävin töissä koulun lisäksi. Nyt tammikuussa, kun jouduin jättämään lukion kesken ei minulla ollut mitään. Olin edennyt talven aikana treeneissä aivan mielettömästi ja kuntoni oli kohentunut todella paljo. Liikuin jopa 7-9 kertaa viikossa. Se oli mahtavaa aikaa. Kunnes kaikki romahti eräiden treenien jälkeen.

Miten selvitä oman henkisen kamppailunsa kanssa? Olen kokenut parhaaksi puhua. Samoin ruokailua pidän kurissa niin paino ei pääse ainakaan nousemaan. Jatkossa pyrin jopa pudottamaan painoa vaikken treenaakkaan. Tällöin lihaserottuvuus paranee ja oloni siinä samassa. Palataan puhumiseen. Olen saanut purkaa ajatuksiani poikaystäväni kanssa, samoin isäni on tukenut minua paljon. Itkeminen helpottaa myös. Pyrin harrastamaan hyötyliikuntaa mahdollisimman paljon, kävelen rappuset, kävelen kauppaan ja tietysti lyhyet kävelylenkitkin ovat hyvästä. Myös suunnittelen treenejä ja kirjoitan niitä ylös, kun olen taas treeni kunnossa niin on helppo aloittaa.

Onko teille tapahtunut jotain yllättävää, mikä on estänyt treenaamisen? Miten te selviätte siitä?