Älä häpeä sairauksiasi.

"Me and my pee bag. I don't know should I laugh or not. I'm not going to do this same mistake again.. last evening I was laying in my bed in so much pain and I couldn't walk. So I waited the whole night until 4 am and called the ambulance. 

Resolt of that I got this little guy next to me until next wednesday.

Well what did I learn.. If I cannot walk and can't pee for 8 hours I SHOULD GET HELP."

Kyllä, lisäsin tämän kuvan mun Instagram tilille @heidikorkalainen yllä olevan tekstin kera. Mua on mietityttänyt ja ärsyttänyt se miten olen hävennyt mun terveysongelmia ja pelkäsin masennuksesta kertomisesta saatika siitä, että mä kävelen viikon pissat mun kainalossa. Jo toistamiseen mulle tuli siis virtsaumpi ja tällä kertaa oltiinkin sitten sitä mieltä, että pidetään katetri viikon ajan. Vaikka mua ihan tosissaan pelottaa ja jännittää kertoa asioista avoimesti ja kulkea kyseisen pussin kanssa julkisesti, mä haluan rikkoa sitä muuria mikä saa minut pelkäämään ja varmasti monet muutkin ihmiset omien sairauksiensa kanssa. 

Mielestäni se on osa sitä rohkeutta olla aito itsensä. Se on osa itsensä kanssa sinut olemista. (heh, en osaa tuon paremmin muotoilla sitä tällä rakkaalla suomenkielellä..) Se, että minun täytyisi pelätä tai piilotella osaa itsessäni tai häpeäisin heikentynyttä toimintakykyäni, ei ole oikein. Myös mun kuten monen muunkin kroonisesti tai akuutisti sairaan ihmisen pitäisi uskaltaa ja saada sitä rohkeutta elää normaalia elämää niiden omien rajoitustensa mukaan. Moni uusi asia jännittää ainakin mua ihan mielettömästi. Esimerkiksi ensimmäisellä Body Balance tunnilla kerroin suoraan opettajalle oman historiani ja rajoitteeni eikä se ollut ongelma. Olisin voinut lähteä kesken pois, jättää liikkeitä tekemättä, mutta mun ei tarvinnut tehdä noista asioista mitään. Se jos mikä sai muhun itsevarmuutta. Omien rajojen rikkominen ja riskien otto kuuluu elämään. Mä kannustan teitä kaikkia menemään kohti teidän haaveita, vaikka se vaatisikin riskien ottoa. 

Ihanaaa lauantai päivää teille, me lähdetääni maanantaina Turkuun ja tullaan tiistaina kotiin asuntoesittelyn jälkeen. Moikka!

Puhelimesta 5.

1. & 2. Isäinpäivä päättyi, noh, ei niin mukavasti. Selkä meni super huonoksi ja kipeeksi. Lopputulos oli siis ambulanssi. Minua hävettää niin paljon, kun joudun soittelemaan ambulanssia. Tuntuu nöyryyttävältä tämän vaivan kanssa.

1. Näkymät, kirurgian osaston nro 42, huoneesta. Ei olleet mitenkään erityisen hienot verrattuna 41 tarjontaan. 

2. Isäinpäivänä jouduin siis osastolle odottelemaan hermopuudutusta. Kuva hermopuudutuksen jälkeen, kun palauttelin itseäni takaisin ihmisten ilmoille.

1. & 2. Oltuani osastolla kuusi päivää, pääsin vihdoin kotiin. Olo oli niin helpottunut. Sain myös uuden ystävän huonekaveristani. Ollaan lähetelty kirjeitä toisillemme.

1. Mä kotona lääkittynä, odoteltiin siirtoa alas ja ambulanssiin. Minä en tosin paljoa tästä muista. Päästyäni isäinpäivän jälkeiseltä osastojaksolta, elin elämäni kivuliaimmat kaksi päivää. En nukkunut lähes ollenkaan, itkin Juhanin kainalossa, etten halua soittaa ambulanssia. Kaksi päivää on pitkäaika valvoa omassa sängyssä. Kerran ambulanssi lääkitsi kotona, mutta kaikki liike oli liikaa, mitä kotona tuli.

2. Kenttäjohtaja kävi lääkitsemässä mua, kun hätäkeskus oli lähettänyt perustason auton, jolla ei ollut mahdollista laukaista mun kipua, jotta olisi päästy sairaalaan. 

1. & 2. Päivystyksestä, kahden päivän valvomisen jälkeen, aiemmin kertomani hoitajan kohtelu oli liikaa minulle. En voi vieläkään uskoa, mitä tapahtui.

1. & 2. Juhani on niin mahtava. Sanon vielä, etten todellakaan olisi jaksanut näitä kaikkia osastojaksoja ilman Juhania. Olen löytänyt itselleni parhaan mahdollisen ihmisen rinnalle.

1. Jostain sitä iloa pitää löytää. Mietin pelottaako tuo lapsia? Yksi silmäinen vuohi.

2.Mun kotiin pääsy viivästyi päivällä ja olin siitä aika harmistunut. Kerroinkin jo tässä tekstissä mistä oli kyse, mulla on vaan niin ihania ystäviä.

 1. & 2. Kotiin pääsy päivä. Oli niin satumainen ilma! Muistan tuon kotiin pääsyn ikuisesti.

1. & 2. Kotiin päästyäni alkoi taas nuo ihanat talvi säät. Iloa silmälle. Tälläkin hetkellä ulkona paistaa aurinko!

Pahin tapahtui

Nyt se tapahtui, nimittäin täysi romahdus. En ole koskaan ollut niin shokissa kuin sunnuntaina. Luottamus hoitohenkilökuntaan katkesi viimekerralla ollessani päivystyksessä. Kaikki alkoi siitä, kun saavuin ambulanssilla päivystykseen ja ensihoitajien antaessa raporttia tapahtui jo ensimmäinen virhe, kipulääkitykseni määrä kerrottiin yli puolta vahvempana kuin se todellisuudessa oli ollut. Lääkäri oli hyvin hämmentynyt niin suuresta kipulääkityksestä ja kyseenalaisti minua ja minun kipujani, mutta luotti kuitenkin loppujen lopuksi minuun. Tässä kohtaa en vielä tajunnut asioiden menneen pieleen.

Olin Oper valvonnassa, kiinni valvontalaitteissa ja tiputuksessa. Tunsin oloni hyvin avuttomaksi ja orvoksi, minulta oli vaihdettu kaikki omat vaatteeni pois heti päästyäni päivystykseen. Minut oli kestokatetroitu sillä en kyennyt pissaamaan. Kyllä, aijon puhua nyt suoraan enkä peittele asioita. Katetrointi oli minulle niin iso asia ja tuntuu kuin se olisi vienyt palan yksityisyyttäni. Illemmalla valvonta oli melko tyhjä ja yövuoro oli jo saapunut töihin. Olin lähdössä osastolle ja satuin siis vahingossa kuulemaan, kun eräs hoitaja antoi minusta raportin tulevalle osastolleni. 

Puhelu oli niin hirveää kuunneltavaa. Hoitaja puhui minusta kuin idiootista, alentavaan sävyyn. Jokainen lause kuulosti ivalliselta ja hän kertoi vääriä tietoja. Antoi ymmärtää, että olen teeskentelijä ja lääkkeiden väärinkäyttäjä. Se tuntui niin pahalta. Minua ei ole ikinä nolattu ja nöyryytetty niin kuin silloin. Mahdollisesti kaikki valvonnassa kuulivat puhelun. Pahinta puhelussa oli loppu, kun hoitaja kertoi kestokatetristani. Hän syytti minua katetroinnista, ei suoranaisesti, mutta äänensävyä ja tiettyjä lauseita kuunnellessani se kuulosti tältä.. Minun oma vikani, kun sain kipulääkkeitä ja lihaksistoni oli niin jännittynyt etten kyennyt pissaamaan. Se kuulosti niin häpäisevältä. 

Kyseinen hoitaja vei minut osastolleni ja pidättelin itkua koko matkan. Matka oli nöyryyttävä. Halusin jo valvonnassa, kertoa kaikkien kuullen miten törkeästi hän teki. Kuitenkin mitä olisin hyötynyt hänen nolaamisestaan? En mitään. Olisin varmasti purskahtanut itkuun ja ollut kykenemätln puhumaan mitään. Halusin olla se viisaampi tässä tilanteessa ja selviydyin osastolle. Heti huoneeseeni päästyäni soitin Juhanille ja itkin niin paljon. En ole pitkään aikaan itkenyt niin voimakkaasti kuin silloin. Itkin itseni uneen. 

Tein eilen virallisen valituksen hoitajasta ja lähetin lääkärin sähköpostiin oikaisupyynnön lääkityksestä. Minulla ei todella ole voimavaroja tälläiseen. Tuntui siltä kuin minulta olisi viety ne viimeisetkin voimavarat. Luotto hoitohenkilökuntaan lähti. Minä pelkään pyytää mitään hoitajilta. Nyt onnekseni minulla on ollut ihanimmat hoitajat. Meneillään on ilmeisesti jokin projekti, jossa opiskelijoilla on täysi vastuu kahdesta huoneesta. Pakko sanoa, että olen saanut parasta hoito koskaan. Siis nämä opiskelijat ovat puolueettomia eivätkä kyseenalaista minua tai kipuani. Kiitos heille.

Kun menetät hallinnan.

Niin on tapahtunut minulle. Olen menettänyt hallinnan elämästäni. Tuntuu kuin elämäni olisi saippua josta en saa otetta. Se vain luisuu käsistäni enkä hallitse sitä. Olen kuin nukke. Minua viedään, minun oireeni eivät anna yhtään armoa. Olen kotona, pian olenkin jo ambulanssissa. Ja taas Akuutissa. Kotiuduttuani makaan vain sängyssä, minuun sattuu, enkä kykene tekemään mitään. Pian taas kipu käy hallitsemattomaksi, sykkeeni, ja verenpaineeni nousee. Tilanne rikkoi taas rajan. Kivun siedon. Jälleen voimaton soitto hätäkeskukseen. Ambulanssi, lisäapu, kipulääkkeet ja kivulias siirto sairaalaan. Ollaan taas aloitus pisteessä. Vastahan minä kävelin jo 40 minuuttia. Mihin kaikki hävisi. 

Kroonista kipua on vaikea hoitaa, se on turhauttavaa hoitohenkilökunnalle sekä lääkäreille. Potilaalle se on äärimmäisen kivuliasta. Olen syytön omaan tilanteeseeni ja jos vain olisi mahdollista niin minuun ei sattuisi. Sairaalassa ollessani koen usein vähättelyä ja kyseenalaistamista. Haluan antaa viestin hoitajille. Me kipukroonikot, hermokivusta kärsivät kestämme kipua 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Me emme odota kivuttomuutta, mutta odotamme siedettävää oloa. En ikinä pyydä lääkettä siinä mielessä, että minusta tulisi kivuton, sillä tiedän ettei se ole mahdollista. Pahinta, mitä hoitohenkilökunnalta voi saada kipujen ollessa pahimmillaan, on kyseenalaistus ja vähättely. Joten pyydän, vaikka emme ehkä ulospäin näytä kivuliailta, niin sitä me olemme. Olen oppinut sietämään kipua hyvin pitkälle ja vasta sen mentyä sietämättömäksi, näytän sen. Tästä syystä on äärimmäisen raskasta henkisesti saada kyseenalaistusta, sillä taistelen kokoajan pääni sisällä jaksaakseni kivun kanssa.