Älä häpeä sairauksiasi.

"Me and my pee bag. I don't know should I laugh or not. I'm not going to do this same mistake again.. last evening I was laying in my bed in so much pain and I couldn't walk. So I waited the whole night until 4 am and called the ambulance. 

Resolt of that I got this little guy next to me until next wednesday.

Well what did I learn.. If I cannot walk and can't pee for 8 hours I SHOULD GET HELP."

Kyllä, lisäsin tämän kuvan mun Instagram tilille @heidikorkalainen yllä olevan tekstin kera. Mua on mietityttänyt ja ärsyttänyt se miten olen hävennyt mun terveysongelmia ja pelkäsin masennuksesta kertomisesta saatika siitä, että mä kävelen viikon pissat mun kainalossa. Jo toistamiseen mulle tuli siis virtsaumpi ja tällä kertaa oltiinkin sitten sitä mieltä, että pidetään katetri viikon ajan. Vaikka mua ihan tosissaan pelottaa ja jännittää kertoa asioista avoimesti ja kulkea kyseisen pussin kanssa julkisesti, mä haluan rikkoa sitä muuria mikä saa minut pelkäämään ja varmasti monet muutkin ihmiset omien sairauksiensa kanssa. 

Mielestäni se on osa sitä rohkeutta olla aito itsensä. Se on osa itsensä kanssa sinut olemista. (heh, en osaa tuon paremmin muotoilla sitä tällä rakkaalla suomenkielellä..) Se, että minun täytyisi pelätä tai piilotella osaa itsessäni tai häpeäisin heikentynyttä toimintakykyäni, ei ole oikein. Myös mun kuten monen muunkin kroonisesti tai akuutisti sairaan ihmisen pitäisi uskaltaa ja saada sitä rohkeutta elää normaalia elämää niiden omien rajoitustensa mukaan. Moni uusi asia jännittää ainakin mua ihan mielettömästi. Esimerkiksi ensimmäisellä Body Balance tunnilla kerroin suoraan opettajalle oman historiani ja rajoitteeni eikä se ollut ongelma. Olisin voinut lähteä kesken pois, jättää liikkeitä tekemättä, mutta mun ei tarvinnut tehdä noista asioista mitään. Se jos mikä sai muhun itsevarmuutta. Omien rajojen rikkominen ja riskien otto kuuluu elämään. Mä kannustan teitä kaikkia menemään kohti teidän haaveita, vaikka se vaatisikin riskien ottoa. 

Ihanaaa lauantai päivää teille, me lähdetääni maanantaina Turkuun ja tullaan tiistaina kotiin asuntoesittelyn jälkeen. Moikka!

Kun epänormaalista tulee normaalia.

On niin hassua miten suhteuttaa käsite terve tai hyvässä kunnossa, mulle terve tarkoittaa sitä ettei tarvitse juosta päivystyksessä, eikä okseta tai satu vatsaan. Pystyn kävelemään tunnin lenkin ja tekemään ruokaa. Hyvässä kunnossa olen silloin kun voin kävellä tunnin lenkin ilman, että mun täytyy heti levätä sen jälkeen. 

Ikäiselleni ei ole normaalia se, ettei voi seistä yli 20 minuuttia paikallaan tai kävellä vaan tuntia. Olen huomannut tottuneeni siihen. Koen olevani kuin muut, ennen kuin tulee niitä oikeita ongelmia. Minua se on huomattavasti helpottanut selviytymään tämän hetkisistä rajoitteista. Kaikki pienet edistysaskeleet saavat mut tuntemaan oloni voittamattomaksi. Esimerkkinä voin kertoa mun ensimmäisen tunnin lenkkini poikittaisessa lumipyryssä, tiet aivan lumen peitossa, mä suorastaan kahlasin kotiin. Oli muuten maailman mahtavin fiilis sen jälkeen, kun sai lämmintä vaatetta päälle ja lämmintä juotavaa.

Aiemmin myös se, että tiskasin istuen tai en voinut vaihtaa petivaatteita oli ihan normaalia. Se etten poistunut kotoa muutoin kuin Juhanin kanssa, oli normaalia sillä mä en ollut sairaalassa, vaan kotona. Nyt jälkikäteen mietin niitä hetkiä ja tajuan, etten todellakaan ollut terve tai hyvässä kunnossa. Eilen illalla minuun jysähti mieletön hermosärky, joka jatkui läpi yön ja tämänkin päivän. Tänään en ole voinut tehdä käytännössä muuta kuin maata ja istua sängyllä. Välillä käytin taas kyynärsauvoja avukseni. Voin sanoa, että nyt olo on kaikkea muuta kuin voittamaton. Noh, mutta niinkuin fysioterapeuttini minulle sanoi: 

"Välillä tulee takapakkeja ja se on aivan normaalia kuntoutumisessa, siitä sa matka taas jatkuu kovaa vauhtia eteenpäin."

Suljen sen rasiaan, jota avata en saa.

Haluan sulkea viime vuoden rasiaan ja kurkistaa sinne aina, kun minun olisi hyvä muistaa mistä on lähdetty, mitä kävin läpi, mitkä ovat niitä tärkeitä asioita ja miten löysin itselleni oikean ihmisen rinnalle, miten jostain kannattaa päästää irti, vaikka se satuttaa.

Vuonna 2016,
mä muutin pois kotoa,
lopetin sokerin käytön,
laihduin 17 kg,
jouduin keskeyttämään päivälukion,
sain aivan uudet suunnitelmat elämään,
musta tuli Lahtelainen,
musta tuli vegaani,
olin sairaalassa noin 50 yötä,
menetin Huikkauksen,
jouduin hetkellisesti pyörätuoliin,
opin valtavasti valokuvauksesta.

Tämä vuosi on ollut mulle kaikista vaikein, mutta se on myös antanut mulle valtavasti uutta ja kääntänyt mun elämän suunnan, lisäksi se antoi elämän viisautta ja ymmärrystä. Tuntuu siltä, että olen löytänyt vihdoin itseni vuonna 2016. Tiedän kuka olen ja mihin pystyn. Tiedän mitä aijon tehdä, tiedän mitkä asiat ovat mulle oikeasti tärkeitä. 

Ihanaa uutta vuotta 2017 kaikille!

Jouluaatto

Tämä on jo kolmas kerta, kun yritän kirjoittaa tätä tekstiä. En vain jotenkin osaa pukea tätä joulua sanoiksi. Edelliseen postaukseen palaten olen suunnattoman onnellinen. Katsellessani näitä kuvia näen vain sen kaiken lämmön ja rakkauden mikä tänä jouluna vallitsi.

Joulu oli monelta kantilta erityinen. Olin pystynyt olemaan kotona koko joulukuun, minä kävelin. mummi oli hyvässä kunnossa. Sain uuden perheen, uusia sukulaisia ja vihdoin mun koko perhe oli kotona. Me ei olla mun sisarusteni kanssa vietetty viime vuosina liian montaa joulua yhdessä, sillä veljeni asui Taiwanissa ja nyt Hollannissa. Nyt kuitenkin oltiin kaikki kotona. 

Näin myös uuden tavan viettää joulua Juhanin vanhempien luona ja ensimmäistä kertaa en ollut koko joulua mun perheeni kanssa. Mulle tärkeimmät asiat jouluna ovat joulukirkko ja koti. Nyt sain nauttia niistä molemmista. Kolmesta kodista.

Kaiken tämän sanasekamelskan jälkeen voin tiivistää joulun muutamaan sanaan. Perhe, koti, onni, rakkaus. Siinä kaikki. Ihanaa joulua ja hyvää uutta vuotta teille kaikille! 

Jouluista parhain.

Tämä joulu taitaa olla se kaikkien aikojen parhain ja siksi halusinkin ikuistaa joulun erityisen hyvin. Kuvattiin muunmuassa meidän päivä videolle sekä tietenkin näpsittiin kuvia. Se mikä joulussa ja elämässä on tärkeintä on oikeasti valjennut mulle tänä vuonna. Vietettyäni sairaalassa 5 viikkoa eli 35 yötä, olen herännyt siihen miten tärkeää se perheen ja ystävien tuki oikeasti on. 

Tänä jouluna oli erityistä se, että mun enoni, veljeni, veljen kumppani, siskoni, mummini, äitini ja isäni sekä tietenkin me Juhanin kanssa oltiin kaikki yhdessä. Tässä joulussa oli sitä erityistä lämpöä ja rakkautta, enemmäin kuin koskaan. Se miten meidän kemiat pelasivat yhteen ja pystyi rentoutumaan ja olemaan täysin oma itsensä oli ihanaa. Lisäksi vietimme jouluaatto illan Juhanin vanhempien, veljen ja mummin kanssa. 

Se lämmön ja rakkauden tunne on vieläkin mun sydämmessä. Eilen illalla vaan mietin, että tämä täytyy muistaa, tämä erityinen tunne. Vaikka olen kokenut paljon vastoinkäymisiä, niin olen myös erityisen onnekkaassa asemassa asuessani suomessa näin ihanien läheisten ympäröimänä. Kuvissa on mun sisko, äiti ja mummi. Meidän suvun kolme sukupolvea. Täynnä rakkautta.

Menetin itseni.

Totaalinen hajoaminen. Nyt minä hajosin. Pirstaloiduin. Kyyneleet vierivät poskiani, kun katson vanhoja kuvia ja mietin kaikkia niitä mahtavia hetkiä mistä olen saanut nauttia. Sydän tuntuu pakahtuvan surusta ja kaipuusta. Menetin Huikkauksen. Menetin mun harrastukset. Menetin mun unelmat. Menetin mun opinnot. Menetin itseni. Menetin sen, kuka minä olen.

Se kuka minä olen. Sen tietää vain mä ja mun sydän. Mä kuulun ulos, ulkoilmaan, nauttimaan siitä kaikesta mitä luonto meille ihmisille tarjoaa. Kuulun salille. Teen tuloksia, nostan painoja, hypin ja pelaan lentopalloa. Juoksen, treenasin maratooniin. Mihin kaikki hävisi. Kaikki työ. Ratsastan. Olen yhtä hevosen kanssa, tuon kauniin ja upean eläimen kanssa. Mä oon johtaja tuolle hevoselle. Se minä olen. Minun kuulu tehdä ja saada aikaan. Olen tehokas. Ainakin omasta mielestäni. Ehkä jopa liian tehokas.

Tuntuu kuin olisin menettänyt palan omaa identiteettiäni. Ison palan. Joudun nyt rakentamaan uudestaan (toivottavasti) väliaikaisesti. Tämä blogi on osa sitä ja aijon hakea tukea musiikista. Jatkan klarinetin soittoa ja laulamista. Aijon parhaani mukaan valokuvata. Uskon, että saan rakennettua itseni uudelleen. Sitä polkua pääsette seuraamaan siellä ruudun toisella puolen. 

Kotona.

Niin mä vaan tein, nimittäin kotiuduin. Ihan oikeasti. Jouduin sairaalaan lumisissa maisemissa muutaman asteen pakkasella. Minua todella harmitti jättää se kaunis valkoinen maa ja siirtyä sairaalaan neljän seinän sisälle, vaikka olin kipeä ja väsynyt. Kotiutuminen tuntui kuin juhlalta lumen sataessa maahan ja laskeutuessa hiuksilleni. Hengitin raikasta ilmaa syvälle keuhkoihini. Tämä oli se päivä jolloin minä kotiudun pysyvästi. Ainakin uskon niin. 

Olin sairaalassa 5+6 päivää eli päivän vajaat kaksi viikkoa. Se tuntui kuukaudelta. Päivät pyörivät aina samalla kaavalla, herätys klo 7.30, jolloin tuotiin aamupala, tämän jälkeen aamupesut, lakanoiden vaihto, samaan aikaan otettiin verikokeita. Lääkärin kierto klo 9.00 Tämän jälkeen aikaa levätä ja lukea tms. Päivällinen klo 11.30 sitten taas levättiin tai nukuttiin klo 13.00 alkoi vierailuaika, jolloin Juhani yleensä tuli luokseni. klo 14.00 välipala, ja vierailu aika jatkuu. Klo 16.00 lounas ja lepoa. Klo 18.30 iltapala ja vierailuaika päättyy klo 19.00, tämän jälkeen huilia ja iltatoimet, klo 21-23 sitten nukkumaan. Jokapäivä näytti samalta tietysti tutkimuksia tai toimenpiteitä lukuunottamatta. Päiväni koostuivat youtubesta, neulomisesta ja lukemisesta. Tietysti Juhani vietti luonani aikaa monta tuntia, jolloin aika kulki kuin siivillä, kunnes tuli hyvästit ja kyyneleet. 

Nyt onneksi makaan omalla sängyllä tyynyjen ympäröimänä. Tietokone sylissäni rauhallisen musiikin tahtiin kirjoitan tätä tekstiä ja mietin kuinka onnekas olen, kun voin viettää aikaa omassa kodissani Juhanin kanssa. 

Kun menetät hallinnan.

Niin on tapahtunut minulle. Olen menettänyt hallinnan elämästäni. Tuntuu kuin elämäni olisi saippua josta en saa otetta. Se vain luisuu käsistäni enkä hallitse sitä. Olen kuin nukke. Minua viedään, minun oireeni eivät anna yhtään armoa. Olen kotona, pian olenkin jo ambulanssissa. Ja taas Akuutissa. Kotiuduttuani makaan vain sängyssä, minuun sattuu, enkä kykene tekemään mitään. Pian taas kipu käy hallitsemattomaksi, sykkeeni, ja verenpaineeni nousee. Tilanne rikkoi taas rajan. Kivun siedon. Jälleen voimaton soitto hätäkeskukseen. Ambulanssi, lisäapu, kipulääkkeet ja kivulias siirto sairaalaan. Ollaan taas aloitus pisteessä. Vastahan minä kävelin jo 40 minuuttia. Mihin kaikki hävisi. 

Kroonista kipua on vaikea hoitaa, se on turhauttavaa hoitohenkilökunnalle sekä lääkäreille. Potilaalle se on äärimmäisen kivuliasta. Olen syytön omaan tilanteeseeni ja jos vain olisi mahdollista niin minuun ei sattuisi. Sairaalassa ollessani koen usein vähättelyä ja kyseenalaistamista. Haluan antaa viestin hoitajille. Me kipukroonikot, hermokivusta kärsivät kestämme kipua 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Me emme odota kivuttomuutta, mutta odotamme siedettävää oloa. En ikinä pyydä lääkettä siinä mielessä, että minusta tulisi kivuton, sillä tiedän ettei se ole mahdollista. Pahinta, mitä hoitohenkilökunnalta voi saada kipujen ollessa pahimmillaan, on kyseenalaistus ja vähättely. Joten pyydän, vaikka emme ehkä ulospäin näytä kivuliailta, niin sitä me olemme. Olen oppinut sietämään kipua hyvin pitkälle ja vasta sen mentyä sietämättömäksi, näytän sen. Tästä syystä on äärimmäisen raskasta henkisesti saada kyseenalaistusta, sillä taistelen kokoajan pääni sisällä jaksaakseni kivun kanssa. 

Talven ihmemaa.

Syksyn odotetuin hetki. Ensilumen tulo. Mikään ei ole sen ihanempaa kuin nähdä teiden peittyvän valkoisesta ja saada kasvoilleen kylmiä pieniä lumihiutaleita. Jos tottapuhutaan niin Vierumäelle tuli ensi lumi jo viimeviikolla, mutta pidän tätä virallisena ensilumen tulona, sillä nyt olen kotona. Käytiin aamulla maistelemassa raikasta säätä pyörätuolin kanssa. Täytyy varmaan hankkia nastarenkaat pyörätuoliin, sillä itse rullatessani sain tuolin sutimaan melkoisesti.

  Elämä kaupungissa tuntuu niin erilaiselta. Täällä ei ole luontoa samalla tavalla kuin maalla. Kaupungissa ei pääse käsiksi siihen luonnon kauneuteen ja lumen raikkauteen. Mitä mieltä olette?

Follow my blog with Bloglovin

Olen pyörätuolissa.

Näin se on. Olen sanaton, mutta samalla kiitollinen siitä ettei tämä ole pysyvää. Pääsen vielä pois tästä. Istun vain hetken, mutta saan nähdä ainakin osan sitä maailmaa mitä enemmistö ihmisistä ei näe tai koe ollenkaan. En varmasti ymmärrä kaikkea tai en voi tietää miltä tuntuu olla vammaantunut pysyvästi. Paranemiseni tulee viemään aikaa ja se ei tule olemaan helppoa.

Sen sanon, olen urheilija. Minun kuuluu juosta, käydä salilla ja nauttia kaikista liikunnan muodoista. Sen kieltäminen tulee olemaan ja on vaikeaa. Istuessani pyörätuolissa toisen ihmisen vietävänä, tuntuu ettei sinulla ole hallintaa omaan elämääsi, sinua viedään. Olet muiden ihmisten katseiden alla, kuiskaukset ja lapset jotka viattomasti ihmettelevät nuorta ihmistä pyörätuolissa. Pahinta on ystävien, tuttujen ja sukulaisten näkeminen ensimmäistä kertaa. Koen olevani hankala ja tiellä rullatessani pyörätuolilla. Haluan vain jäädä kotiin, turvalliseen ympäristöön, missä en ole kenenkään haittana tai tiellä.