Niin on tapahtunut minulle. Olen menettänyt hallinnan elämästäni. Tuntuu kuin elämäni olisi saippua josta en saa otetta. Se vain luisuu käsistäni enkä hallitse sitä. Olen kuin nukke. Minua viedään, minun oireeni eivät anna yhtään armoa. Olen kotona, pian olenkin jo ambulanssissa. Ja taas Akuutissa. Kotiuduttuani makaan vain sängyssä, minuun sattuu, enkä kykene tekemään mitään. Pian taas kipu käy hallitsemattomaksi, sykkeeni, ja verenpaineeni nousee. Tilanne rikkoi taas rajan. Kivun siedon. Jälleen voimaton soitto hätäkeskukseen. Ambulanssi, lisäapu, kipulääkkeet ja kivulias siirto sairaalaan. Ollaan taas aloitus pisteessä. Vastahan minä kävelin jo 40 minuuttia. Mihin kaikki hävisi.
Kroonista kipua on vaikea hoitaa, se on turhauttavaa hoitohenkilökunnalle sekä lääkäreille. Potilaalle se on äärimmäisen kivuliasta. Olen syytön omaan tilanteeseeni ja jos vain olisi mahdollista niin minuun ei sattuisi. Sairaalassa ollessani koen usein vähättelyä ja kyseenalaistamista. Haluan antaa viestin hoitajille. Me kipukroonikot, hermokivusta kärsivät kestämme kipua 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Me emme odota kivuttomuutta, mutta odotamme siedettävää oloa. En ikinä pyydä lääkettä siinä mielessä, että minusta tulisi kivuton, sillä tiedän ettei se ole mahdollista. Pahinta, mitä hoitohenkilökunnalta voi saada kipujen ollessa pahimmillaan, on kyseenalaistus ja vähättely. Joten pyydän, vaikka emme ehkä ulospäin näytä kivuliailta, niin sitä me olemme. Olen oppinut sietämään kipua hyvin pitkälle ja vasta sen mentyä sietämättömäksi, näytän sen. Tästä syystä on äärimmäisen raskasta henkisesti saada kyseenalaistusta, sillä taistelen kokoajan pääni sisällä jaksaakseni kivun kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti