Totaalinen hajoaminen. Nyt minä hajosin. Pirstaloiduin. Kyyneleet vierivät poskiani, kun katson vanhoja kuvia ja mietin kaikkia niitä mahtavia hetkiä mistä olen saanut nauttia. Sydän tuntuu pakahtuvan surusta ja kaipuusta. Menetin Huikkauksen. Menetin mun harrastukset. Menetin mun unelmat. Menetin mun opinnot. Menetin itseni. Menetin sen, kuka minä olen.
Se kuka minä olen. Sen tietää vain mä ja mun sydän. Mä kuulun ulos, ulkoilmaan, nauttimaan siitä kaikesta mitä luonto meille ihmisille tarjoaa. Kuulun salille. Teen tuloksia, nostan painoja, hypin ja pelaan lentopalloa. Juoksen, treenasin maratooniin. Mihin kaikki hävisi. Kaikki työ. Ratsastan. Olen yhtä hevosen kanssa, tuon kauniin ja upean eläimen kanssa. Mä oon johtaja tuolle hevoselle. Se minä olen. Minun kuulu tehdä ja saada aikaan. Olen tehokas. Ainakin omasta mielestäni. Ehkä jopa liian tehokas.
Tuntuu kuin olisin menettänyt palan omaa identiteettiäni. Ison palan. Joudun nyt rakentamaan uudestaan (toivottavasti) väliaikaisesti. Tämä blogi on osa sitä ja aijon hakea tukea musiikista. Jatkan klarinetin soittoa ja laulamista. Aijon parhaani mukaan valokuvata. Uskon, että saan rakennettua itseni uudelleen. Sitä polkua pääsette seuraamaan siellä ruudun toisella puolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti