Näin se on. Olen sanaton, mutta samalla kiitollinen siitä ettei tämä ole pysyvää. Pääsen vielä pois tästä. Istun vain hetken, mutta saan nähdä ainakin osan sitä maailmaa mitä enemmistö ihmisistä ei näe tai koe ollenkaan. En varmasti ymmärrä kaikkea tai en voi tietää miltä tuntuu olla vammaantunut pysyvästi. Paranemiseni tulee viemään aikaa ja se ei tule olemaan helppoa.
Sen sanon, olen urheilija. Minun kuuluu juosta, käydä salilla ja nauttia kaikista liikunnan muodoista. Sen kieltäminen tulee olemaan ja on vaikeaa. Istuessani pyörätuolissa toisen ihmisen vietävänä, tuntuu ettei sinulla ole hallintaa omaan elämääsi, sinua viedään. Olet muiden ihmisten katseiden alla, kuiskaukset ja lapset jotka viattomasti ihmettelevät nuorta ihmistä pyörätuolissa. Pahinta on ystävien, tuttujen ja sukulaisten näkeminen ensimmäistä kertaa. Koen olevani hankala ja tiellä rullatessani pyörätuolilla. Haluan vain jäädä kotiin, turvalliseen ympäristöön, missä en ole kenenkään haittana tai tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti