Mielestäni liikuntakyvyttömyydessä tai liikuntakiellossa vaikeinta on henkinen sopeutuminen. Enkö saavutakkaan niitä minun tuloksiani koskaan? Mistä saan sen energian päivään, miten ylläpidän hyviä elämäntapojani nyt? Olen joutunut aloittamaan alusta niin monta kertaa, etten enää jaksa edes laskea. Pisin liikuntakieltoni on ollut 9 kuukautta. Se vaati pääkopalta niin paljon. Tosin tuolloin kävin töissä koulun lisäksi. Nyt tammikuussa, kun jouduin jättämään lukion kesken ei minulla ollut mitään. Olin edennyt talven aikana treeneissä aivan mielettömästi ja kuntoni oli kohentunut todella paljo. Liikuin jopa 7-9 kertaa viikossa. Se oli mahtavaa aikaa. Kunnes kaikki romahti eräiden treenien jälkeen.
Miten selvitä oman henkisen kamppailunsa kanssa? Olen kokenut parhaaksi puhua. Samoin ruokailua pidän kurissa niin paino ei pääse ainakaan nousemaan. Jatkossa pyrin jopa pudottamaan painoa vaikken treenaakkaan. Tällöin lihaserottuvuus paranee ja oloni siinä samassa. Palataan puhumiseen. Olen saanut purkaa ajatuksiani poikaystäväni kanssa, samoin isäni on tukenut minua paljon. Itkeminen helpottaa myös. Pyrin harrastamaan hyötyliikuntaa mahdollisimman paljon, kävelen rappuset, kävelen kauppaan ja tietysti lyhyet kävelylenkitkin ovat hyvästä. Myös suunnittelen treenejä ja kirjoitan niitä ylös, kun olen taas treeni kunnossa niin on helppo aloittaa.
Onko teille tapahtunut jotain yllättävää, mikä on estänyt treenaamisen? Miten te selviätte siitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti