Menetin itseni.

Totaalinen hajoaminen. Nyt minä hajosin. Pirstaloiduin. Kyyneleet vierivät poskiani, kun katson vanhoja kuvia ja mietin kaikkia niitä mahtavia hetkiä mistä olen saanut nauttia. Sydän tuntuu pakahtuvan surusta ja kaipuusta. Menetin Huikkauksen. Menetin mun harrastukset. Menetin mun unelmat. Menetin mun opinnot. Menetin itseni. Menetin sen, kuka minä olen.

Se kuka minä olen. Sen tietää vain mä ja mun sydän. Mä kuulun ulos, ulkoilmaan, nauttimaan siitä kaikesta mitä luonto meille ihmisille tarjoaa. Kuulun salille. Teen tuloksia, nostan painoja, hypin ja pelaan lentopalloa. Juoksen, treenasin maratooniin. Mihin kaikki hävisi. Kaikki työ. Ratsastan. Olen yhtä hevosen kanssa, tuon kauniin ja upean eläimen kanssa. Mä oon johtaja tuolle hevoselle. Se minä olen. Minun kuulu tehdä ja saada aikaan. Olen tehokas. Ainakin omasta mielestäni. Ehkä jopa liian tehokas.

Tuntuu kuin olisin menettänyt palan omaa identiteettiäni. Ison palan. Joudun nyt rakentamaan uudestaan (toivottavasti) väliaikaisesti. Tämä blogi on osa sitä ja aijon hakea tukea musiikista. Jatkan klarinetin soittoa ja laulamista. Aijon parhaani mukaan valokuvata. Uskon, että saan rakennettua itseni uudelleen. Sitä polkua pääsette seuraamaan siellä ruudun toisella puolen. 

Kotona.

Niin mä vaan tein, nimittäin kotiuduin. Ihan oikeasti. Jouduin sairaalaan lumisissa maisemissa muutaman asteen pakkasella. Minua todella harmitti jättää se kaunis valkoinen maa ja siirtyä sairaalaan neljän seinän sisälle, vaikka olin kipeä ja väsynyt. Kotiutuminen tuntui kuin juhlalta lumen sataessa maahan ja laskeutuessa hiuksilleni. Hengitin raikasta ilmaa syvälle keuhkoihini. Tämä oli se päivä jolloin minä kotiudun pysyvästi. Ainakin uskon niin. 

Olin sairaalassa 5+6 päivää eli päivän vajaat kaksi viikkoa. Se tuntui kuukaudelta. Päivät pyörivät aina samalla kaavalla, herätys klo 7.30, jolloin tuotiin aamupala, tämän jälkeen aamupesut, lakanoiden vaihto, samaan aikaan otettiin verikokeita. Lääkärin kierto klo 9.00 Tämän jälkeen aikaa levätä ja lukea tms. Päivällinen klo 11.30 sitten taas levättiin tai nukuttiin klo 13.00 alkoi vierailuaika, jolloin Juhani yleensä tuli luokseni. klo 14.00 välipala, ja vierailu aika jatkuu. Klo 16.00 lounas ja lepoa. Klo 18.30 iltapala ja vierailuaika päättyy klo 19.00, tämän jälkeen huilia ja iltatoimet, klo 21-23 sitten nukkumaan. Jokapäivä näytti samalta tietysti tutkimuksia tai toimenpiteitä lukuunottamatta. Päiväni koostuivat youtubesta, neulomisesta ja lukemisesta. Tietysti Juhani vietti luonani aikaa monta tuntia, jolloin aika kulki kuin siivillä, kunnes tuli hyvästit ja kyyneleet. 

Nyt onneksi makaan omalla sängyllä tyynyjen ympäröimänä. Tietokone sylissäni rauhallisen musiikin tahtiin kirjoitan tätä tekstiä ja mietin kuinka onnekas olen, kun voin viettää aikaa omassa kodissani Juhanin kanssa. 

Pizza partyt sairaalassa

Helouhelou. Olen käytännössä ollut isäinpäivästä saakka sairaalassa. Päivät tuntuvat todella pitkiltä ja tylsistyttäviltä, ennenkaikkea kivuliailta. Onnekseni moni läheiseni on käynyt katsomassa ja piristämässä minua. Juhani on ollut valtavana tukena minulle koko ajan. Kotiin lähtö päivän piti olla torstai 24. päivä, mutta valitettavasti kipuni yltyivät toden teolla. Enkä siis päässyt kotiin. Petyin asiasta melko paljon, mutta ihanat ystäväni tulivat piristämään minua osastolle. Mikä parasta, he toivat mukanaan kaksi pizzaa suoraa Kotipizzasta. 

Olen kärsinyt nyt ruokahaluttomuudesta ja pahoinvoinnista. Olen alle viikossa laihtunut neljä kiloa. Jollakin tapaa minua pelottaa laihtuminen, mutta uskon sen loppuvan kunhan saan ruokahaluni takaisin. Kiitos kaikille tsempanneille! Eiköhän asiat järjesty pikkuhiljaa.

Pahin tapahtui

Nyt se tapahtui, nimittäin täysi romahdus. En ole koskaan ollut niin shokissa kuin sunnuntaina. Luottamus hoitohenkilökuntaan katkesi viimekerralla ollessani päivystyksessä. Kaikki alkoi siitä, kun saavuin ambulanssilla päivystykseen ja ensihoitajien antaessa raporttia tapahtui jo ensimmäinen virhe, kipulääkitykseni määrä kerrottiin yli puolta vahvempana kuin se todellisuudessa oli ollut. Lääkäri oli hyvin hämmentynyt niin suuresta kipulääkityksestä ja kyseenalaisti minua ja minun kipujani, mutta luotti kuitenkin loppujen lopuksi minuun. Tässä kohtaa en vielä tajunnut asioiden menneen pieleen.

Olin Oper valvonnassa, kiinni valvontalaitteissa ja tiputuksessa. Tunsin oloni hyvin avuttomaksi ja orvoksi, minulta oli vaihdettu kaikki omat vaatteeni pois heti päästyäni päivystykseen. Minut oli kestokatetroitu sillä en kyennyt pissaamaan. Kyllä, aijon puhua nyt suoraan enkä peittele asioita. Katetrointi oli minulle niin iso asia ja tuntuu kuin se olisi vienyt palan yksityisyyttäni. Illemmalla valvonta oli melko tyhjä ja yövuoro oli jo saapunut töihin. Olin lähdössä osastolle ja satuin siis vahingossa kuulemaan, kun eräs hoitaja antoi minusta raportin tulevalle osastolleni. 

Puhelu oli niin hirveää kuunneltavaa. Hoitaja puhui minusta kuin idiootista, alentavaan sävyyn. Jokainen lause kuulosti ivalliselta ja hän kertoi vääriä tietoja. Antoi ymmärtää, että olen teeskentelijä ja lääkkeiden väärinkäyttäjä. Se tuntui niin pahalta. Minua ei ole ikinä nolattu ja nöyryytetty niin kuin silloin. Mahdollisesti kaikki valvonnassa kuulivat puhelun. Pahinta puhelussa oli loppu, kun hoitaja kertoi kestokatetristani. Hän syytti minua katetroinnista, ei suoranaisesti, mutta äänensävyä ja tiettyjä lauseita kuunnellessani se kuulosti tältä.. Minun oma vikani, kun sain kipulääkkeitä ja lihaksistoni oli niin jännittynyt etten kyennyt pissaamaan. Se kuulosti niin häpäisevältä. 

Kyseinen hoitaja vei minut osastolleni ja pidättelin itkua koko matkan. Matka oli nöyryyttävä. Halusin jo valvonnassa, kertoa kaikkien kuullen miten törkeästi hän teki. Kuitenkin mitä olisin hyötynyt hänen nolaamisestaan? En mitään. Olisin varmasti purskahtanut itkuun ja ollut kykenemätln puhumaan mitään. Halusin olla se viisaampi tässä tilanteessa ja selviydyin osastolle. Heti huoneeseeni päästyäni soitin Juhanille ja itkin niin paljon. En ole pitkään aikaan itkenyt niin voimakkaasti kuin silloin. Itkin itseni uneen. 

Tein eilen virallisen valituksen hoitajasta ja lähetin lääkärin sähköpostiin oikaisupyynnön lääkityksestä. Minulla ei todella ole voimavaroja tälläiseen. Tuntui siltä kuin minulta olisi viety ne viimeisetkin voimavarat. Luotto hoitohenkilökuntaan lähti. Minä pelkään pyytää mitään hoitajilta. Nyt onnekseni minulla on ollut ihanimmat hoitajat. Meneillään on ilmeisesti jokin projekti, jossa opiskelijoilla on täysi vastuu kahdesta huoneesta. Pakko sanoa, että olen saanut parasta hoito koskaan. Siis nämä opiskelijat ovat puolueettomia eivätkä kyseenalaista minua tai kipuani. Kiitos heille.

Kun menetät hallinnan.

Niin on tapahtunut minulle. Olen menettänyt hallinnan elämästäni. Tuntuu kuin elämäni olisi saippua josta en saa otetta. Se vain luisuu käsistäni enkä hallitse sitä. Olen kuin nukke. Minua viedään, minun oireeni eivät anna yhtään armoa. Olen kotona, pian olenkin jo ambulanssissa. Ja taas Akuutissa. Kotiuduttuani makaan vain sängyssä, minuun sattuu, enkä kykene tekemään mitään. Pian taas kipu käy hallitsemattomaksi, sykkeeni, ja verenpaineeni nousee. Tilanne rikkoi taas rajan. Kivun siedon. Jälleen voimaton soitto hätäkeskukseen. Ambulanssi, lisäapu, kipulääkkeet ja kivulias siirto sairaalaan. Ollaan taas aloitus pisteessä. Vastahan minä kävelin jo 40 minuuttia. Mihin kaikki hävisi. 

Kroonista kipua on vaikea hoitaa, se on turhauttavaa hoitohenkilökunnalle sekä lääkäreille. Potilaalle se on äärimmäisen kivuliasta. Olen syytön omaan tilanteeseeni ja jos vain olisi mahdollista niin minuun ei sattuisi. Sairaalassa ollessani koen usein vähättelyä ja kyseenalaistamista. Haluan antaa viestin hoitajille. Me kipukroonikot, hermokivusta kärsivät kestämme kipua 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Me emme odota kivuttomuutta, mutta odotamme siedettävää oloa. En ikinä pyydä lääkettä siinä mielessä, että minusta tulisi kivuton, sillä tiedän ettei se ole mahdollista. Pahinta, mitä hoitohenkilökunnalta voi saada kipujen ollessa pahimmillaan, on kyseenalaistus ja vähättely. Joten pyydän, vaikka emme ehkä ulospäin näytä kivuliailta, niin sitä me olemme. Olen oppinut sietämään kipua hyvin pitkälle ja vasta sen mentyä sietämättömäksi, näytän sen. Tästä syystä on äärimmäisen raskasta henkisesti saada kyseenalaistusta, sillä taistelen kokoajan pääni sisällä jaksaakseni kivun kanssa. 

Puhelimesta 3

1. Iskä osti meille uuden auton, kun tosissaan kakkosautona toimi ennen ikivanha mercedeksen Vito 112, pakettiauto. Se toimi mainiosti ikäänsä nähden, mutta enää minä eikä äiti haluttu ajaa kyseistä autoa eikä enää iskäkään loppuvaiheessa.
2. Räpsäsin ihan vaan vahingossa melko kivan kuvan! Päätin nyt jakaa sen teillekin.

1. Suosikki paita. Mulla on ollut painon aknssa ongelmia, kun olen vaan laihtunut ja laihtunut, ruokavaliosta huolimassa. Tässä ehkä pienimmässä kunnossa. 

2. Pääsin jo aika hyvään kuntoon! Takaisin jalkojeni päälle ja kävelemään, Se tosin kesti vain hetken.

3. Oltiin meidän ystävillä maaseudulla yötä ja vietiin heidän lapselleen Legopaketti. Juhani oli ihan elementissään Legojen ja lapsen kanssa.

1. Yleensä tilanne ennen ambulanssia näyttää tältä, nyt tosin oli jäänyt urheilurintsikat vain päälle. Tilanne eteni tosi nopeasti, rojahdin vain sängylle. Naps vain ja sietämätön kipu selässä.

2. Juhani oli oli Paavolan pelastusasemalla ambulanssissa harjoittelussa ja pääsin nyt kyseisen auton kyytiin. Harmi ettei Juhanin ohjaaja sattunut olemaan vuorossa.

3. En voinut kovin hyvin.

1. Ja taas. Ensihoitajat eivät meinanneet löytää suonta kipulääkitykseen. Kolmannella se kuitenkin meni. Mulla tuppaavat suonet karkaamaan, kun iskee voimakas kipu päälle. Eikä tietysti urheiluttomuus helpota asiaa.

2. Juhani on vaan niin ihana ja upea, kun jaksaa aina tsempata ja olla monta tuntia osasatolla seuranani.

3. "Coffee, tsat's all I need" Osastolla, kun ei saa päiväkahvia. Onneksi yleensä aina, joku ystävä tai sukulainen vei mut kahvittelemaan.

1. Emma, maailman ihanin ihminen. Oikeasti, miten voi olla, että löytää niin viisaan ihmisen ja vielä ystäväkseen. Rakastan!
2. Katselin aina osastolla ollessa auringon nousun ja laskun. Niin kauniit maisemat!
3. Kotiin, aivan rapakunnossa. En pystynyt tekemään mitään ilman hoitajia. Onneksi on Juhani. Mun kotiin lähdöstä oltiin niin montaa mieltä. Kotiuttava lääkäri oli niin töskerä, etten kyennyt sanomaan mitään. Purskahdin itkuun heti lääkärin lähdettyä.

Talven ihmemaa.

Syksyn odotetuin hetki. Ensilumen tulo. Mikään ei ole sen ihanempaa kuin nähdä teiden peittyvän valkoisesta ja saada kasvoilleen kylmiä pieniä lumihiutaleita. Jos tottapuhutaan niin Vierumäelle tuli ensi lumi jo viimeviikolla, mutta pidän tätä virallisena ensilumen tulona, sillä nyt olen kotona. Käytiin aamulla maistelemassa raikasta säätä pyörätuolin kanssa. Täytyy varmaan hankkia nastarenkaat pyörätuoliin, sillä itse rullatessani sain tuolin sutimaan melkoisesti.

  Elämä kaupungissa tuntuu niin erilaiselta. Täällä ei ole luontoa samalla tavalla kuin maalla. Kaupungissa ei pääse käsiksi siihen luonnon kauneuteen ja lumen raikkauteen. Mitä mieltä olette?

Follow my blog with Bloglovin