Pyörätuolista takaisin hevosen selkään.

14 päivää

14 päivää niin meillä on avaimet uuteen kotiin ja uuteen kaupunkiin. Kaikki tuntuu olevan hyvin suunniteltu ja toteutusta vailla. Olen saanut myytyä mun vanhaa tavaraa ja ylimääräisiä astioita. Päädyttiin nyt siis keräämään Iittalan isompaa kartio lasia, Valkoista Teemaa ja muumiastioita, ekstrana Indiskan jätti teemukit. Myin mun kaikki niin rakkaat marimekon astiat haikeasti, mutta ne pääsevät onneksi ihanaan kotiin. Ensi viikolla me päästään ostamaan vihdoin astianpesukone. Sitä on todella odotettu. Tiskaaminen tuntuu aina vaan tuskaisemmalta.

Alla on muutamat kuvat meidän edelliseltä seikkailulta. Valokuvaus on mulle niin mielettömän tärkeää, saan ikuistaa mitä upeampia muistoja. Päätin kuitenkin lopettaa kuvauskeikat, sillä mun psyyke ei enää kestä valokuvauksen tuomaa painetta. Nyt suuntaan kaikki mun voimavarani voinnin tasapainottamiseen ja fyysisen kunnon parantamiseen. Myöhemmin Turussa aloitan psykoterapian, mitä odotan kovasti sillä, jos mä todella haluan lääkikseen, täytyy mun olla ehjä henkisesti.

Mitä syön päivässä vegaanina?

Uskalla olla oma itsesi.

Myös minä, kuten moni muu ympäristöstä, eläintenoikeuksista ja ravitsemuksen terveydellisistä vaikutuksista kiinnostunut on varmasti saanut niskoilleen jos jonkin moista pilkkaa tai vähättelyä. Se miksi mä jauhan vegaanisuudesta mun perheelle ja sisaruksille on puhtaasti huoli ja rakkaus. Tiesittekö, että WHO on luokitellut prosessoidun lihan ensimmäisen luokan karsinogeeniksi samaan luokkaan kuin tupakka? Punainen liha on luokassa kaksi. Netflixissä dokumentti What The Health kertoo hyvin ruokavalion vaikutuksesta terveyteen. Suosittelen katsomaan kyseisen dokumentin.

Mun veljeni heitti mulle vitsillä, että antaa mulle syntymäpäivälahjaksi foliohatun. Sanotaanko näin, että kommentti pääsi ehkä vähän mun ihon alle. Kommentti ei niinkään sattunut, mutta olin todella surullinen epäkypsästä käytöksestä näinkin vakavaan asiaan. Sanoin myöhemmin veljelleni ettei se ole mun häviöni millään tavalla jos asiaa ei ota vakavasti. Se on aina vitsailijan tai pilkkaajan häviö. Lisäksi se on meidän kaikkien lasten ja lastenlasten häviö. Se on maapallon häviö, se on eläinten häviö. Olen päättänyt ja kerännyt rohkeutta, jotta uskallan olla avoin asian kanssa ja puhua siitä sosiaalisessa mediassa. Maapallo ja sen elinolot sekä oma terveytemme on meidän vastuulla. Minä en aijo olla se joka syö itsensä hengiltä tai tuhoaa maapallon ilmaston.

150 years ago, they would've thought you were absurd if you advocated for the end of slavery. 100 years ago, they would've laughed at you for suggesting that women should have the right to vote. 50 years ago, they would've objected to the idea of african americans receiving equal right under the law. 25 years ago, they would've called you a pervert if your advocated for gay rights. They laugh at us now for suggesting that animal slavery be ended. Someday they won't be laughing. 

20-vuotias.

What have I learned in these 20 years of my life?

Life is a gift, every year we have is a gift, aging is not a bad thing. I'm not going to complain about that ever.
Happiness and health. Even tough you're not healthy, you can be happy, that's the most important thing, learn a way to be happy.
Sometimes it's okay to be selfish, I almost died because I didn't know that being selfish is okay and giving up on something is okay.
Never judge anyone. There is always a reason why something is happening.
Have a loving heart. Help people even when you know they cannot help you back.
Veganism. That's the best way to live my life.
And most importantly, be yourself. Don't be afraid to say what you are and what you want.
I'm a vegan and I can't understand (I'm not judging I just can't understand) why people eat animals. And I'm trying to life without plastic and unnecessary waste. Being natural is my thing and sharing that lifestyle to everyone.

Niin vaan kävi, että mun ikämittariin pyörähti elämäni toinen vuosikymmen. Tuntuu uskomattoman onnelliselta saada oikeus elää näin pitkään. Se ei ole ollut mulle mitenkään itsestään selvyys. Kolme kuukautta sitten en nähnyt tulevaisuudessani muun kuin mustan pimeän lopun. Vaikka kuinka yritin, en nähnyt muuta kuin tuon ison sillan ja lopun elämälleni. Itsemurhan.
Masennus on vaarallinen sairaus. Haluan tuoda rehellisyydelläni ulos sen, miten itsetuhoisuus ja masentuneisuus täytyy ottaa aina vakavasti. Olen todella onnellinen lähipiirini reagoinnista oireisiini. Epätoivolle ja masentuneisuudelle sokeutuu. Sitä ei edes muista mitä kaikkea upeaa tässä maailmassa on. 

Pahinta masennuksessa on tunnottomuus. Pahimmillani en enää tuntenut mitään, iloa, surua, pelkoa, onnellisuutta, haikeutta. Enkä enää edes ahdistusta, olin kuin haamu mieleltäni. Olin niin synkkä. En edes pelännyt kuolemaa tai itsemurhaa. Siksi olinkin pitkään osastolla. 

Kaikkien hoitajien ja lähipiirini tuki pelasti minut. Erityis kiitos isälleni ja Juhanille. He kävivät luonani päivittäin. Ilman heitä en varmasti olisi löytänyt tietä pois masennuksesta.

Nyt koen kaikki tunteet ja toivon elämästä ja tulevaisuudesta. Mä näen mihin aijon mennä. Tiedän mitä haluan. Elämä on oikeasti ihan kiva juttu!

Ihanaa kesää kaikille!

Nukuttiin autossa.

Viaton.

Varsat tuovat mun mieleeni viattomuuden. Katsellessani Prinsessan ensiaskeleita ulkomaailmassa, mieleeni tuli vain ajatus siitä miten toivoinkaan tämän varsan kasvavan aina turvallisessa ja johdonmukaisessa kodissa. Sama pätee ihan mihin tahansa eläimiin tai ihmislapsiin. Kumpavain kaikki meistä ihmisistä ympäri maailmaa voisivat viettää pelottoman ja turvallisen lapsuuden. Sama pätee myös eläimiin sillä ne toimivat vaistojensa varaisesti ja filosofiani hevosten kouluttamisessa on niinkin yksinkertainen, mikäli tulee ongelma tilanne niin ensimmäiseksi katson itseeni, hevonen on kuin peilikuva minusta, kun koulutan tai käsittelen sitä. Oli pakko tulla jakamaan muutama kuva näistä ihanista hevosvauvoista. Molemmat ovat muuten Kohauksen varsoja.

Syömishäiriöstä pois pääsy.

Älä häpeä sairauksiasi.

"Me and my pee bag. I don't know should I laugh or not. I'm not going to do this same mistake again.. last evening I was laying in my bed in so much pain and I couldn't walk. So I waited the whole night until 4 am and called the ambulance. 

Resolt of that I got this little guy next to me until next wednesday.

Well what did I learn.. If I cannot walk and can't pee for 8 hours I SHOULD GET HELP."

Kyllä, lisäsin tämän kuvan mun Instagram tilille @heidikorkalainen yllä olevan tekstin kera. Mua on mietityttänyt ja ärsyttänyt se miten olen hävennyt mun terveysongelmia ja pelkäsin masennuksesta kertomisesta saatika siitä, että mä kävelen viikon pissat mun kainalossa. Jo toistamiseen mulle tuli siis virtsaumpi ja tällä kertaa oltiinkin sitten sitä mieltä, että pidetään katetri viikon ajan. Vaikka mua ihan tosissaan pelottaa ja jännittää kertoa asioista avoimesti ja kulkea kyseisen pussin kanssa julkisesti, mä haluan rikkoa sitä muuria mikä saa minut pelkäämään ja varmasti monet muutkin ihmiset omien sairauksiensa kanssa. 

Mielestäni se on osa sitä rohkeutta olla aito itsensä. Se on osa itsensä kanssa sinut olemista. (heh, en osaa tuon paremmin muotoilla sitä tällä rakkaalla suomenkielellä..) Se, että minun täytyisi pelätä tai piilotella osaa itsessäni tai häpeäisin heikentynyttä toimintakykyäni, ei ole oikein. Myös mun kuten monen muunkin kroonisesti tai akuutisti sairaan ihmisen pitäisi uskaltaa ja saada sitä rohkeutta elää normaalia elämää niiden omien rajoitustensa mukaan. Moni uusi asia jännittää ainakin mua ihan mielettömästi. Esimerkiksi ensimmäisellä Body Balance tunnilla kerroin suoraan opettajalle oman historiani ja rajoitteeni eikä se ollut ongelma. Olisin voinut lähteä kesken pois, jättää liikkeitä tekemättä, mutta mun ei tarvinnut tehdä noista asioista mitään. Se jos mikä sai muhun itsevarmuutta. Omien rajojen rikkominen ja riskien otto kuuluu elämään. Mä kannustan teitä kaikkia menemään kohti teidän haaveita, vaikka se vaatisikin riskien ottoa. 

Ihanaaa lauantai päivää teille, me lähdetääni maanantaina Turkuun ja tullaan tiistaina kotiin asuntoesittelyn jälkeen. Moikka!

TURKU.

TURKU TURKU TURKU. Mun mielessä ei pyöri nyt mitään muuta kuin tuo sana. Mä odotan niin paljon uutta kaupunkia ja koulun alkamista. Mulla on nyt jotenkin sellaset vibat ettei mua pysäytä mikään. Käytiin jokunen aika sitten Turussa tutustumassa meidän tulevaan kotiseutuun ja kaupunkiin. Rakastuin kaupunkiin heti astuttuani ulos autosta. Meidän tuleva kotiseutu ja joen ranta olivat vaan liian täydellisiä. Kaikkea mitä mä saatoin meille kuvitella. Oltiin haettu muutamaa kämppää myös Kupittaan alueelta ja majakkarannasta. Mutta kyllä tämä kaunis puutaloalue vei meidän molempien sydämmet. 

Seuraava reissu Turkuun on suunniteltu yön ylitse retkeksi. Ajateltiin repästä ja putsata Hondan takakontti ja heittää meille sinne patjat ja mennä leirintäalueelle yöpymään. Sitä odotellessa!! Kuulemisiin, mä olen nyt kotona kestokatetrin kanssa, kun sain kipulääkkeistä virtsaummen. Ei kiva, mutta kokemus kai se tämäkin on. Kävelen nyt siis pissat kainalossa muutaman päivän.

Mun elämä on muuttunut.

Moi, aurinkoisia terveisiä kaikille täältä Lahdesta. Mun elämä on ollut täynnä muutoksia koko alkuvuoden. Elokuu tulee kuitenkin olemaan elämäni suurin muutoksien aika. Me muutamme nimittäin Juhanin kanssa Turkuun ja asettaudumme sinne nyt pidemmäksi aikaa. Tarkoituksena on päästä Turun lääketieteelliseen yliopistoon, hankkia koira ja kuntouttaa mut taas työkykyiseksi. Nyt kuitenkin ollaan vielä siinä vaiheessa, että katsomme asuntoja vuokrattavaksi, minä etsin aikuislukiuota ja kuntosalia. Kuitenkin pidän sovittuna kyseisen tulevaisuuden suunnitelman. Jännittäviä aikoja siis eletään. Hyvää toukokuuta kaikille!

Onneksi elän vielä.

Mihin matka vie?

Se määrä mitä mun elämässä on tapahtunut sitten vuoden 2016 syyskuun. Paljon. Liikaa. Julkaisin yllä olevan kuvan instagramissa ja kirjoitin alle mun masennuksesta ja miten suurin taistelu sen kanssa näyttää olevan ohi. Kävin rajalla ja sain onnekseni apua ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Ajattelin vain ilmoittaa olevani taas parempi voimainen. En vielä ole täysin kunnossa henkisesti taikka fyysisesti. Oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa.

Kun epänormaalista tulee normaalia.

On niin hassua miten suhteuttaa käsite terve tai hyvässä kunnossa, mulle terve tarkoittaa sitä ettei tarvitse juosta päivystyksessä, eikä okseta tai satu vatsaan. Pystyn kävelemään tunnin lenkin ja tekemään ruokaa. Hyvässä kunnossa olen silloin kun voin kävellä tunnin lenkin ilman, että mun täytyy heti levätä sen jälkeen. 

Ikäiselleni ei ole normaalia se, ettei voi seistä yli 20 minuuttia paikallaan tai kävellä vaan tuntia. Olen huomannut tottuneeni siihen. Koen olevani kuin muut, ennen kuin tulee niitä oikeita ongelmia. Minua se on huomattavasti helpottanut selviytymään tämän hetkisistä rajoitteista. Kaikki pienet edistysaskeleet saavat mut tuntemaan oloni voittamattomaksi. Esimerkkinä voin kertoa mun ensimmäisen tunnin lenkkini poikittaisessa lumipyryssä, tiet aivan lumen peitossa, mä suorastaan kahlasin kotiin. Oli muuten maailman mahtavin fiilis sen jälkeen, kun sai lämmintä vaatetta päälle ja lämmintä juotavaa.

Aiemmin myös se, että tiskasin istuen tai en voinut vaihtaa petivaatteita oli ihan normaalia. Se etten poistunut kotoa muutoin kuin Juhanin kanssa, oli normaalia sillä mä en ollut sairaalassa, vaan kotona. Nyt jälkikäteen mietin niitä hetkiä ja tajuan, etten todellakaan ollut terve tai hyvässä kunnossa. Eilen illalla minuun jysähti mieletön hermosärky, joka jatkui läpi yön ja tämänkin päivän. Tänään en ole voinut tehdä käytännössä muuta kuin maata ja istua sängyllä. Välillä käytin taas kyynärsauvoja avukseni. Voin sanoa, että nyt olo on kaikkea muuta kuin voittamaton. Noh, mutta niinkuin fysioterapeuttini minulle sanoi: 

"Välillä tulee takapakkeja ja se on aivan normaalia kuntoutumisessa, siitä sa matka taas jatkuu kovaa vauhtia eteenpäin."

Marimekko.

Taas yritetään olla tyylikkäitä. Tuntuu, että vihdoin alan löytää sitä omaa tyyliäni. Pukeutuminen tuntuu luonnolliselta ja jotenkin saan aivan uutta itsevarmuutta siitä. Juhani antoi mulle joululahjaksi Marimekon matkurin ja vielä sen lisäksi kuvissa näkyvän paidan. Mausteena lahjaan oli vielä tuo monelle tuttu Marimekon kangaskassi. Lisäksi ostin "joulualesta" Bikbokin mustat polvista revityt farkut ja vitsi, että tykkään. Hintaa tosin oli mulle vähän liikaa, mutta josko nyt sitten tämän kerran. Jalassa on vanhat tutut kumisaappaat ja villasukat.

Olen miettinyt vähän tätä mun tyyliäni enkä nyt ole saanut sellaista selkeetä kuvaa siitä. Ehkä mun tyyli on vaan se mistä mä tykkään ja mikä näyttää mun silmään kivalta? Eikö sen niin pitäisikin olla? Mun mielestä pitäisi, mä aijon ja olen pukenut nyt juuri sitä mikä tuntuu hyvältä, on tarpeeksi käytännöllistä ja samalla jotain maanläheisyyttä ja sporttiusuutta. Se on se mun tyyli.

Puhelimesta 5.

1. & 2. Isäinpäivä päättyi, noh, ei niin mukavasti. Selkä meni super huonoksi ja kipeeksi. Lopputulos oli siis ambulanssi. Minua hävettää niin paljon, kun joudun soittelemaan ambulanssia. Tuntuu nöyryyttävältä tämän vaivan kanssa.

1. Näkymät, kirurgian osaston nro 42, huoneesta. Ei olleet mitenkään erityisen hienot verrattuna 41 tarjontaan. 

2. Isäinpäivänä jouduin siis osastolle odottelemaan hermopuudutusta. Kuva hermopuudutuksen jälkeen, kun palauttelin itseäni takaisin ihmisten ilmoille.

1. & 2. Oltuani osastolla kuusi päivää, pääsin vihdoin kotiin. Olo oli niin helpottunut. Sain myös uuden ystävän huonekaveristani. Ollaan lähetelty kirjeitä toisillemme.

1. Mä kotona lääkittynä, odoteltiin siirtoa alas ja ambulanssiin. Minä en tosin paljoa tästä muista. Päästyäni isäinpäivän jälkeiseltä osastojaksolta, elin elämäni kivuliaimmat kaksi päivää. En nukkunut lähes ollenkaan, itkin Juhanin kainalossa, etten halua soittaa ambulanssia. Kaksi päivää on pitkäaika valvoa omassa sängyssä. Kerran ambulanssi lääkitsi kotona, mutta kaikki liike oli liikaa, mitä kotona tuli.

2. Kenttäjohtaja kävi lääkitsemässä mua, kun hätäkeskus oli lähettänyt perustason auton, jolla ei ollut mahdollista laukaista mun kipua, jotta olisi päästy sairaalaan. 

1. & 2. Päivystyksestä, kahden päivän valvomisen jälkeen, aiemmin kertomani hoitajan kohtelu oli liikaa minulle. En voi vieläkään uskoa, mitä tapahtui.

1. & 2. Juhani on niin mahtava. Sanon vielä, etten todellakaan olisi jaksanut näitä kaikkia osastojaksoja ilman Juhania. Olen löytänyt itselleni parhaan mahdollisen ihmisen rinnalle.

1. Jostain sitä iloa pitää löytää. Mietin pelottaako tuo lapsia? Yksi silmäinen vuohi.

2.Mun kotiin pääsy viivästyi päivällä ja olin siitä aika harmistunut. Kerroinkin jo tässä tekstissä mistä oli kyse, mulla on vaan niin ihania ystäviä.

 1. & 2. Kotiin pääsy päivä. Oli niin satumainen ilma! Muistan tuon kotiin pääsyn ikuisesti.

1. & 2. Kotiin päästyäni alkoi taas nuo ihanat talvi säät. Iloa silmälle. Tälläkin hetkellä ulkona paistaa aurinko!

Uusi vuosi videolla.

Helou kaikki!

Moni varmasti tietääkin, että mä rakastan videoiden tekoa valokuvauksen ohessa, joten tässä taas vähän mun ja Juhanin visuaalista toteutusta uudesta vuodesta. Näitä videoita on varmasti niin hauska katsella sitten vanhana ja näyttää vaikkapa omille lapsille. Naisen & herrat, tytöt & pojat, olkaa hyvät, Vuoden viimeinen päivä.

Suljen sen rasiaan, jota avata en saa.

Haluan sulkea viime vuoden rasiaan ja kurkistaa sinne aina, kun minun olisi hyvä muistaa mistä on lähdetty, mitä kävin läpi, mitkä ovat niitä tärkeitä asioita ja miten löysin itselleni oikean ihmisen rinnalle, miten jostain kannattaa päästää irti, vaikka se satuttaa.

Vuonna 2016,
mä muutin pois kotoa,
lopetin sokerin käytön,
laihduin 17 kg,
jouduin keskeyttämään päivälukion,
sain aivan uudet suunnitelmat elämään,
musta tuli Lahtelainen,
musta tuli vegaani,
olin sairaalassa noin 50 yötä,
menetin Huikkauksen,
jouduin hetkellisesti pyörätuoliin,
opin valtavasti valokuvauksesta.

Tämä vuosi on ollut mulle kaikista vaikein, mutta se on myös antanut mulle valtavasti uutta ja kääntänyt mun elämän suunnan, lisäksi se antoi elämän viisautta ja ymmärrystä. Tuntuu siltä, että olen löytänyt vihdoin itseni vuonna 2016. Tiedän kuka olen ja mihin pystyn. Tiedän mitä aijon tehdä, tiedän mitkä asiat ovat mulle oikeasti tärkeitä. 

Ihanaa uutta vuotta 2017 kaikille!

Vuoden viimeinen päivä.

Vuoden viimeinen päivä oli hyvinkin erilainen kuin aiemmin. Vuosi sitten asuin kotona, joten vuoden viimeinen päivä starttasi Jyväskylästä. Olin mun siskon luona vuoden viimeisen päivän. Katsottiin yhdessä Jyväskylän kaupungin ilotulitukset ja juhlistettiin yhdessä mun siskon kavereiden kanssa uutta vuotta, syötiin hyvää ruokaa. 

Tänä vuonna mä heräsin rakkaani kainalosta Lahdesta, mun omasta kodista. En asu enää Hollolassa, vaan minusta on tullut lahtelainen. Aamupäivällä menin pitämään seuraa mun parhaalle ystävälle, Pokerille. Mä niin nautin sen hevosen kanssa olemisesta. Tietysti mun selkä rajoitti hevosen kanssa oloa, niin etten voinut ratsastaa, tai kävelyttää tuntia pidempään. Onneksi pystyin kuitenkin juoksuttamaan Pokerin kentällä. 

Tallin jälkeen lähdimme Juhanin kanssa kotiin ja söimme vuoden viimeisen lounaan. Katsoimme Greyn Anatomiaa ja lähdimme tervehtimään mun ystäviä. Oli ihanaa nähdä heitä, nämä ovat mun oikeita ystäviä. Puoli seitsemän aikoihin lähdimme kotiin ja lepäsimme hetken kunnes kello näytti puoli kahdeksaa ja lähdimme kävelemään kaupungin talolle. Katsoimme kaupungin ilotulituksen, menimme kotiin ja vietimme loppuillan yhdessä katsoen elokuvaa ja viimein tuli vuoden vaihde.

Ihanaa uutta vuotta kaikki, toivottavasti tästä vuodesta tulee edellistä valoisampi!